"Oman rat­su­ti­lan ja rat­sas­tus­kou­lun pyö­rit­tä­mi­nen on ol­lut mi­nul­le lap­suu­den haa­ve. Elä­mä on kui­ten­kin vä­lil­lä kul­jet­ta­nut toi­seen suun­taan ja olen kou­lut­tau­tu­nut lä­hi­hoi­ta­jak­si. Kos­ka mi­nul­la on nel­jä las­ta elä­tet­tä­vä­nä, koin, et­tä mi­nun kuu­luu käy­dä ”oi­keis­sa töis­sä”.

Mut­ta he­vo­set­kin ovat kuu­lu­neet elä­mää­ni ai­na. Asun ki­lo­met­rin pääs­sä Val­ta­tie 8:n vie­res­sä si­jait­se­val­ta rat­sas­tus­tal­lil­ta ja mi­nul­la on ol­lut omia he­vo­sia omas­sa pi­ha­pii­ris­sä jo pit­kään. Kun kuu­lin, et­tä en­ti­nen omis­ta­ja on luo­pu­mas­sa rat­sas­tus­tal­li­toi­min­nas­ta, mi­nul­ta ky­syt­tiin, oli­si­ko mi­nun jo ai­ka ryh­tyä to­teut­ta­maan unel­maa­ni. Ajat­te­lin heti, et­tä kyl­lä nyt on jo ai­ka.

Tein yri­tys­kau­pat osa­keyh­ti­ös­tä jou­lu­kuun vii­mei­se­nä päi­vä­nä vii­me vuon­na. Yri­tyk­sen os­ta­mi­nen ei su­ju­nut ihan niin kuin ajat­te­lin ja yl­lä­tyk­siä on tul­lut mat­kan var­rel­la. Vaik­ka he­vo­set ja ala ovat mi­nul­le tut­tu­ja, mi­nul­la ei ol­lut mi­tään ko­ke­mus­ta yrit­tä­jyy­des­tä. Ai­noa ko­ke­mus oli lap­suu­des­sa pyö­rit­tä­mä­ni 4H-yri­tys.

Vel­je­ni on kui­ten­kin yrit­tä­jä ja hän on aut­ta­nut mi­nua to­del­la pal­jon. Li­säk­si sain ää­ret­tö­män hy­vän kir­jan­pi­tä­jän, joka oli toi­mi­nut jo en­ti­sen yrit­tä­jän kir­jan­pi­tä­jä­nä. Hä­nes­tä on myös ol­lut val­ta­vas­ti apua. En­sim­mäi­nen haas­te oli ra­hoi­tuk­sen jär­jes­tä­mi­nen. Tun­tui, et­tä pank­kiin oli­si ol­lut hel­pom­pi men­nä ja sa­noa, et­tä ai­on os­taa ker­ros­ta­lon ja ryh­tyä si­joit­ta­jak­si kuin ker­toa hy­väs­tä lii­kei­de­as­ta he­vos­ten pa­ris­sa. Mut­ta toki ym­mär­rän, et­tä lai­naa ei täl­lä het­kel­lä ole ke­nen­kään help­po saa­da.

Kun aloi­tin yri­tyk­sen pyö­rit­tä­mi­sen, oli tal­vi ja 27 as­tet­ta pak­kas­ta. Ve­si­put­ket oli­vat jääs­sä ja koko tal­li oli jääs­sä. Tal­vi myös kes­ti ikui­suu­den. On­nek­si täs­sä oli pie­ni asi­a­kas­kun­ta, joka kävi tääl­lä sit­ke­äs­ti läpi tal­ven. Ajat­te­lin, et­tä ke­vään tul­len var­mas­ti hel­pot­taa ja toi­min­ta läh­tee kun­nol­la käyn­tiin.

Mut­ta toi­sin kävi. Kun tuli kesä, ke­tään ei ol­lut enää mis­sään. Ih­mi­set läh­ti­vät ke­sä­lo­mil­le ja rat­sas­tus­tun­neis­ta sääs­tet­tiin. Koko ke­sän rat­sas­tus­tun­nit pyö­ri­vät va­jai­na, mut­ta on­nek­si tänä syk­sy­nä on vil­kas­tu­nut. Tu­le­vai­suu­des­ta ajat­te­len, et­tä tun­ti­toi­min­taa tu­lee kas­vat­taa en­ti­ses­tään.

Haas­teis­ta huo­li­mat­ta oman rat­sas­tus­kou­lun pyö­rit­tä­mi­nen tun­tuu edel­leen unel­mien täyt­ty­myk­sel­tä. Vaik­ka al­ku on ol­lut ras­kas ja olen täs­sä kiin­ni 24/7, olen jää­nyt tä­hän kouk­kuun. Kai­ken min­kä teen, teen it­sel­le­ni ja pää­sen täy­sin to­teut­ta­maan omia vi­si­oi­ta­ni. Myös rat­sas­tus­tun­neil­le tu­le­vat lap­set ovat iha­nia. He tu­le­vat iloi­si­na tun­nil­le ja hö­pöt­te­le­vät asi­ois­taan sa­mal­la, kun hoi­ta­vat he­vo­sia. Rat­sas­tus­tun­nin jäl­keen he läh­te­vät myös hy­mys­sä suin pois. Mi­nul­la on myös ai­kuis­ten rat­sas­tus­tun­te­ja ja ai­kui­siin on eri­lai­nen yh­teys.

Kaik­kein pa­ras­ta täs­sä työs­sä on kui­ten­kin he­vo­set. He­vo­set ovat mitä par­hai­ta työ­ka­ve­rei­ta. Ne elä­vät het­kes­sä ja ovat suo­ria ja re­hel­li­siä."

Teks­ti ja kuva: Kat­ri Mä­en­pää