Ih­mi­se­lä­mään liit­tyy pal­jon iloa ja on­nea, mut­ta myös run­saas­ti kär­si­mys­tä, ki­pua ja su­ru­ja. Rak­kaan lä­hei­sen kuol­les­sa suru on suu­ri. Saa­tam­me ko­kea me­ne­tyk­sen ki­pey­den jopa hyl­kää­mi­se­nä. Puo­li­so­ni äkil­li­nen kuo­le­ma sai mi­nut ky­se­le­mään, mik­si Ju­ma­la ei var­jel­lut hän­tä. Sain loh­tua Raa­ma­tun sa­nas­ta, jos­sa va­kuu­te­taan jo­kai­sen elä­mäm­me päi­vän ole­van tie­dos­sa en­nen kuin yk­si­kään niis­tä on tul­lut. Ju­ma­la tie­tää ja tun­tee kär­si­myk­sem­me, se ei ole hä­nel­tä sa­las­sa. Mei­tä kou­lu­te­taan tai­vas­ta var­ten. Hän tar­jo­aa pa­ran­ta­vaa loh­du­tus­taan elä­män haa­voit­ta­neel­le ja kär­si­väl­le. Vai­ke­an ta­pah­tu­man hy­väk­sy­mi­nen es­tää mei­tä kat­ke­roi­tu­mi­sel­ta.

Raa­ma­tun roh­kai­se­va sana ja Pyhä Hen­ki luo­vat uut­ta meis­sä ja oh­jaa­vat Jee­suk­sen luok­se: ’Sil­lä minä kas­va­tan um­peen si­nun haa­va­si ja pa­ran­nan si­nut saa­mas­ta­si is­kus­ta, sa­noo Her­ra’ (Jer. 30:17).

Her­ram­me, joka on kor­kea ja yl­häi­nen Pyhä, sa­noo asu­van­sa mur­tu­nei­den ja nöy­rien luo­na ja lu­paa vir­voit­taa mur­tu­nei­den hen­gen ja he­rät­tää eloon nöy­rien sy­dä­men (Jes. 57:15).

Saam­me roh­ke­as­ti pyy­tää hä­nen apu­aan vai­keuk­sis­sam­me. Olen ko­ke­nut, et­tä ru­kous aut­taa ih­meel­li­sel­lä ta­val­la.

Vas­toin­käy­mis­ten ja su­run kes­kel­lä Ju­ma­lan rau­ha, joka on kaik­kea ym­mär­rys­tä ylem­pää, an­ne­taan lah­jak­si sitä tar­vit­se­val­le. Saam­me pyy­tää: ’Tule rau­han Hen­ki köy­hään sy­dä­meen, loh­du­tuk­sen Hen­ki mie­len ki­pey­teen’, A-M Kas­ki­nen/Vii­si­kie­li­nen.

Mar­ket­ta Jun­tu­nen

Po­rin Krel­lin pu­heen­joh­ta­ja