Kou­lut al­ka­vat taas. Bus­si­py­sä­kit täyt­ty­vät re­puis­ta, lenk­ka­reis­ta ja uu­den ar­jen jän­ni­tyk­ses­tä. Van­hem­pa­na sitä huo­maa seu­raa­van­sa tois­ten kou­lu­mat­kaa eri sil­min – miet­tii, mitä kaik­kea nuo nuo­ret vie­lä op­pi­vat. Mut­ta sa­mal­la he­rää toi­nen ky­sy­mys: mil­loin me ai­kui­set lak­ka­sim­me kas­va­mas­ta?

Lap­se­na van­hem­mat opas­ti­vat. Kou­lus­sa opet­ta­jat. Opin­to-oh­jaa­ja piir­si pol­ku­ja, ke­sä­työs­sä esi­hen­ki­lö an­toi pa­lau­tet­ta. Mut­ta mitä ta­pah­tuu sen jäl­keen, kun ku­kaan ei enää tar­kis­ta läk­sy­jä? Kuka si­nua kas­vat­taa nyt? Ai­kui­se­na har­vem­paa oh­jaa enää opin­to-oh­jaa­ja tai odot­ta­va tut­kin­to­pol­ku. Sil­ti maa­il­ma ym­pä­ril­läm­me muut­tuu no­pe­am­min kuin kos­kaan en­nen.

Työ­e­lä­mä odot­taa val­miut­ta, jota ei kos­kaan täy­sin saa­vu­te­ta. Ei­kä pi­dä­kään. Sil­ti moni jää odot­ta­maan, et­tä joku ul­ko­puo­li­nen tar­jo­aa seu­raa­van suun­nan – kou­lu­tuk­sen, ylen­nyk­sen, uu­den teh­tä­vän. Mut­ta en­tä jos ku­kaan ei tar­joa? En­tä jos kas­vun mah­dol­li­suus on siel­lä, mis­sä ei ole val­mis­ta pol­kua?

Joh­ta­ja­na olen näh­nyt sitä työs­sä­ni. Ero ei ole osaa­mi­ses­sa. Se on asen­tees­sa. Toi­set et­si­vät ke­hi­tys­koh­tei­ta, toi­set puo­lus­tau­tu­vat vir­hei­tä vas­taan. Toi­set et­si­vät rat­kai­su­ja, toi­set se­li­tyk­siä. Ja juu­ri sii­nä koh­taa ta­pah­tuu ero, jota ei enää kor­jaa yk­si­kään kou­lu­tus­bud­jet­ti.

Kas­vu ei ole vain nuor­ten asia. Kas­vu­y­rit­tä­jä­kin voi ol­la 24- tai 64-vuo­ti­as. Op­pi­mi­nen ei pää­ty, ei­kä saa päät­tyä tut­kin­toon, ei­kä joh­ta­mi­nen ala ni­mi­tyk­ses­tä. Se al­kaa sii­tä, kun ym­mär­tää, et­tei ku­kaan enää pa­ko­ta ke­hit­ty­mään – ja sil­ti sii­hen on pak­ko.

Työ­e­lä­mäs­sä pär­jää­vät ne, jot­ka pi­tä­vät kun­ni­an­hi­mon ja op­pi­mi­sen oven avoin­na myös hil­jai­si­na ai­koi­na. Ei sik­si, et­tä joku pyy­täi­si, vaan sik­si, et­tä oma vas­tuu ym­mär­re­tään osak­si am­mat­ti­tai­toa ja elä­mää. Vain har­va me­nes­tyy va­hin­gos­sa. Ta­pa­sin hil­jat­tain tut­ta­va­ni, joka päät­ti lä­hel­lä elä­kei­kään­sä opis­kel­la te­ko­ä­lyn pe­rus­tei­ta. Ei mui­den vaa­ti­muk­ses­ta, vaan kos­ka ha­lu­si ym­mär­tää, mi­hin suun­taan maa­il­ma liik­kuu. Täl­lai­nen ute­li­ai­suus ei näy an­si­o­lu­et­te­los­sa, mut­ta se nä­kyy kai­kes­sa muus­sa.

Ku­kaan ei kas­va puo­les­ta­si. Ja eh­kä hyvä niin. Ai­kui­se­na kas­vu on va­lin­ta.

Ma­ria Jo­ki­nen

Sääs­tö­pank­kii­ri – pai­kal­lis­joh­ta­ja