Timo Sa­vu­nen

Au­toi­li­jat saa­vat syy­sil­to­jen hä­mär­ty­es­sä tii­rail­la tie­tä ja tien­vie­riä en­tis­tä­kin valp­paam­pi­na, ei­kä se­kään ai­na au­ta. Keu­lan eteen voi syök­syä peu­ra tai kau­ris niin no­pe­as­ti, et­tei sii­nä eh­di kis­saa sa­noa. Jos on­net­to­muus ta­pah­tuu, en­si­si­jai­nen teh­tä­vä on park­kee­ra­ta au­to tien si­vuun tur­val­li­seen paik­kaan, lait­taa hä­tä­vil­kut pääl­le, ja soit­taa hä­tä­kes­kuk­seen, eli nu­me­roon 112. Näin es­te­tään mah­dol­li­set li­sä­va­hin­got.

Hen­ki­lö­va­hin­got ovat eläin­ko­la­reis­sa on­nek­si mel­ko har­vi­nai­sia, vaik­ka nii­tä­kin jos­kus tu­lee. Jos osu­maa on saa­nut vain pel­ti­leh­mä ja hir­vie­läin, niin po­lii­si ei vält­tä­mät­tä käy ko­la­ri­pai­kal­la lain­kaan. Suur­riis­ta-vir­ka-apu sen si­jaan tu­lee, teh­tä­vä­nään joko kuol­leen eläi­men vie­mi­nen pois tai sit­ten haa­voit­tu­neen eläi­men jäl­jit­tä­mi­nen ja tar­vit­ta­es­sa lo­pet­ta­mi­nen.

– Suu­rin on­gel­ma on se, et­tä ko­la­rin paik­ka­tie­to on usein epä­tark­ka. Tär­ke­ää oli­si­kin pys­tyä ha­vain­noi­maan, mis­tä koh­das­ta eläin meni met­sään, kum­mal­le puo­lel­le tie­tä, ja mer­ka­ta ky­sei­nen paik­ka vaik­ka muo­vi­pus­sil­la. Toi­saal­ta on hy­vin ym­mär­ret­tä­vää, et­tä au­toi­li­ja saat­taa ol­la jär­kyt­ty­nyt ta­pah­tu­mas­ta, jol­loin tark­ko­jen ha­vain­to­jen te­ke­mi­nen on vai­ke­aa, miet­tii po­ri­lai­nen SRVA-ak­tii­vi Har­ri Fors­ten.

Harri Forsten toteaa, että tärkeää olisi pystyä havainnoimaan kolaritilanteessa, mistä kohdasta eläin meni metsään, kummalle puolelle tietä, ja merkata kyseinen paikka vaikka muovipussilla.

Harri Forsten toteaa, että tärkeää olisi pystyä havainnoimaan kolaritilanteessa, mistä kohdasta eläin meni metsään, kummalle puolelle tietä, ja merkata kyseinen paikka vaikka muovipussilla.

Tuija Muronen

Var­sin­kin val­ta­teil­lä saat­taa ra­tin ta­ka­na ol­la hen­ki­lö, jol­la ei ole pai­kal­lis­tun­te­mus­ta ni­mek­si­kään. Forstenin mu­kaan il­moi­te­tuis­sa paik­ka­tie­dois­sa saat­taa ol­la ki­lo­met­rien­kin heit­toa to­del­li­seen ta­pah­tu­ma­paik­kaan. Täl­löin oi­ke­an koh­dan – ja eläi­men – löy­ty­mi­nen on hy­vin haas­ta­vaa, eri­tyi­ses­ti su­lan maan ai­ka­na. Muu­ten­kin koi­rien käyt­tö on eh­do­ton edel­ly­tys sil­le, et­tä haa­voit­tu­nut riis­ta löy­tyy.

– It­sel­lä­ni on bai­je­rin­vuo­ris­to­vi­hi­koi­ra, jol­la ei ole var­si­nais­ta riis­ta­viet­tiä, vaan se on kiin­nos­tu­nut vain haa­voit­tu­nei­den eläin­ten ha­jus­ta. Sen avul­la on mah­dol­lis­ta löy­tää tien pen­kal­ta oi­kea ha­ju­jäl­ki, vaik­ka eläi­miä oli­si ol­lut liik­keel­lä use­am­pi­a­kin, Fors­ten ker­too.

– Tur­val­li­ses­sa pai­kas­sa Hei­din voi pääs­tää va­paa­seen ha­kuun, ja seu­ra­ta koi­ra­tut­kan avul­la mil­loin koi­ra py­säh­tyy, eli on löy­tä­nyt eläi­men. Pi­dem­mis­sä jäl­ji­tyk­sis­sä käy­tän kar­ke­a­kar­vais­ta mäy­rä­koi­raa ja jäl­jes­tys­lii­naa. Koi­ra pi­de­tään kyt­ket­ty­nä lii­nan pääs­sä, jot­ta se ni­me­no­maan jäl­jit­tää ei­kä läh­de aja­maan riis­taa, Har­ri Fors­ten va­lot­taa.

Kun au­to ja eläin tör­mää­vät, niin jäl­kim­mäi­nen on ai­na hei­kom­mal­la. Useim­mi­ten var­sin­kin pie­net hir­vie­läi­met saa­vat jon­kin­lai­sen vam­man. Har­ri Forstenil­le SRVA-keik­ko­ja tu­lee vuo­des­sa pari-kol­me­kym­men­tä, ja vuo­sien mit­taan ko­ke­muk­sia on ker­ty­nyt jo mit­ta­vas­ti.

– Usein eläin löy­tyy mel­ko lä­hel­tä ko­la­ri­paik­kaa joko kuol­lee­na, tai sit­ten haa­voit­tu­nee­na ma­kuul­ta. Jos muu­ta­mien sa­to­jen met­rien ai­ka­na ei löy­dy mi­tään merk­ke­jä louk­kaan­tu­mi­ses­ta, niin eläin on to­den­nä­köi­ses­ti jo kau­ka­na. Se ei kui­ten­kaan tar­koi­ta sitä, et­tei­kö vam­maa oli­si tul­lut.

Fors­te­nin mu­kaan eläi­mel­lä voi ol­la si­säi­siä ve­ren­vuo­to­ja tai vaik­ka jal­ka poik­ki, mikä ei kui­ten­kaan hi­das­ta sen mat­kan­te­koa, mut­ta koi­tuu koh­ta­lok­si myö­hem­min.

– Sen ta­kia py­ri­tään jäl­jit­tä­mään niin pit­kään kuin mah­dol­lis­ta. Mo­ti­vaa­ti­o­na­han täs­sä koko hom­mas­sa on oi­ke­as­taan vain se, et­tä eläi­men kär­si­mys saa­daan lop­pu­maan.

Tal­koo­työ­nä to­teu­tet­ta­va suur­riis­ta­vir­ka-apu­toi­min­ta ei kat­so py­hää, ar­kea tai kel­lo­nai­kaa. Jos­kus se voi vaa­tia ve­ron­sa myös ras­kaam­man kaut­ta. Har­ri Forstenil­la on ko­ke­mus­ta täs­tä­kin.

– Edel­li­nen mäy­rä­koi­ra­ni Ur­ho me­neh­tyi SRVA-teh­tä­väs­sä. Se pää­si lii­nan pääs­sä kar­kuun il­man tut­kaa, ja riis­ta­viet­ti­se­nä koi­ra­na seu­ra­si haa­voit­tu­nut­ta eläin­tä hy­vin kau­as, ajau­tui hei­kol­le jääl­le, ja huk­kui, Fors­ten muis­te­lee.

– Ny­kyi­sel­lä mäy­rik­sel­lä­ni Hu­gol­la on ai­na tosi toi­mis­sa tut­ka, kyt­ket­ty­nä­kin.

Toi­vo­taan, et­tä va­hin­ko ei tule tut­ka kau­las­sa, mut­ta kän­nyk­kä kä­des­sä se saat­taa tul­la. Sen ta­kia kan­nat­taa­kin ta­pit­taa ra­tin ta­kaa vain kais­taa ja pien­ta­rei­ta, ei­kä mi­tään muu­ta.