Po­ri­lai­sen Te­at­te­ri Mo­der­ni Ka­nuu­nan läh­tö­koh­ta­na on luo­da oma­pe­räis­tä, ko­keel­lis­ta ja en­nak­ko­luu­lo­ton­ta näyt­tä­mö­tai­det­ta. Täl­lä ker­taa ky­seis­tä ta­voi­tet­ta on to­teut­ta­mas­sa mo­ni­puo­li­nen jouk­ko eri tai­tee­na­lo­jen am­mat­ti­lai­sia ja har­ras­ta­jia, kun Mika Rä­tön kä­si­kir­joit­ta­ma ja oh­jaa­ma esi­tys "Kan­sa­lai­sia; ikui­sen yön kau­pun­gis­sa" saa en­si-il­tan­sa An­nan­ka­tu 6:ssa sun­nun­tai­na 24. mar­ras­kuu­ta.

La­val­la tul­laan nä­ke­mään ja kuu­le­maan muun mu­as­sa live-mu­siik­kia, ny­ky­tans­sia, te­at­te­ria, het­kes­sä luo­tua ää­ni­mai­se­maa, pro­ji­soin­te­ja ja va­lo­tai­det­ta. Teos si­joit­tuu Ikui­sen yön kau­pun­kiin, jos­sa au­rin­ko ei ole nous­sut vuo­siin ja kau­pun­kia pii­naa säh­kö­vi­ka, jota ku­kaan ei osa kor­ja­ta. Kau­pun­gil­la al­kaa liik­ku­maan hu­hu­ja pro­fee­tas­ta, joka toi­si va­lon ja pe­las­tai­si sen asuk­kaat lo­put­to­mal­ta pi­mey­del­tä.

– Si­säl­tö on te­ok­sis­sa­ni ai­na it­sel­le­ni se tär­kein ja olen­nai­sin läh­tö­koh­ta ja en­si­si­jai­nen pää­mää­rä. Tu­le­vas­sa näy­tel­mäs­säm­me si­säl­tö on me­ta­fo­ra ih­mi­ses­tä, joka elää to­taa­li­sen häm­men­nyk­sen val­las­sa maa­il­man­kaik­keu­den ää­ret­tö­män pi­mey­den kes­kel­lä, Mika Rät­tö kom­men­toi.

Näy­tel­män tee­mat kä­sit­te­le­vät ul­ko­puo­li­suut­ta, yk­si­näi­syyt­tä, tar­koi­tuk­set­to­muut­ta, kau­ko­kai­puu­ta, pel­ko­ja, epä­toi­voa ja toi­voa, va­lon­pil­kah­dus­ta pi­me­äs­sä. Ikui­sen yön kau­pun­gin kan­sa­lais­ten ta­ri­nat ker­to­vat niin fyy­si­sen kuin hen­ki­sen va­lon puut­tees­ta ja sen ki­pe­äs­tä tar­pees­ta, kuin­ka jo­kai­nen et­sii va­loa elä­mään­sä, jota koh­ti len­tää kuin yö­per­ho­nen.

Rät­tö näh­dään myös la­val­la kans­saan Jan-Hen­rik Holm­lund, An­na Kau­no, Lin­nea Ko­ti­nie­mi, Jar­no Ma­li­nen ja Har­ri Sip­po­la. Ää­ni­mai­se­maa on li­ve­nä luo­mas­sa fo­ley-ar­tis­ti­na An­na Elo sekä muu­sik­ko Pasi Sal­mi. Valo- ja pro­ji­soin­ti­suun­ni­te­lun on luo­nut Toni Ran­dell. Jo­kai­nen työ­ryh­män jä­sen on toi­mi­nut ta­hol­laan useis­sa eri te­ok­sis­sa, mut­ta ky­sei­nen ko­koon­pa­no työs­ken­te­lee nyt en­sim­mäis­tä ker­taa yh­des­sä.

– Kei­tä olem­me? Mitä olem­me? Mis­sä olem­me? Mik­si olem­me? Näi­den pe­rus­ky­sy­mys­ten pa­ris­sa elä­mäm­me ku­luu, ta­val­la tai toi­sel­la. Mei­dän on it­se kek­sit­tä­vä it­sel­lem­me valo, jota koh­ti kul­kea, jo­hon us­koa ja luot­taa, jos­ta saa­da loh­tua ja voi­maa. It­se luo­ta­va oma elä­män­tar­koi­tuk­sem­me ja pää­tet­tä­vä so­ke­as­ti us­koa sii­hen, yk­sin, tai yh­des­sä. Sii­nä ar­mol­li­nen va­lon­pil­kah­duk­sem­me maa­il­man­kaik­keu­den ää­ret­tö­mäs­sä pi­mey­des­sä, Rät­tö sum­maa.