Kir­joi­tan tätä ko­lum­nia Yh­dys­val­to­jen pre­si­den­tin­vaa­lien aat­to­na. En tie­dä, mi­ten käy, mut­ta tu­lok­sel­la on mer­kit­tä­viä glo­baa­le­ja vai­ku­tuk­sia.

De­mok­ra­ti­as­sa kan­sa­lai­set päät­tä­vät, mil­lai­set edus­ta­jat he ha­lu­a­vat, mut­ta to­tuut­ta vaa­leil­la ei pys­ty­tä sel­vit­tä­mään. Ja usein ih­mi­set ha­lu­a­vat to­tuu­den ole­van jo­tain muu­ta kuin se on.

Me­di­al­la on ai­na ol­lut suu­ri mer­ki­tys vaa­li­tu­lok­siin ja kan­sa­lais­ten mie­li­pi­tei­siin. Väit­ti­hän Paa­vo Väy­ry­nen­kin ai­ka­naan ”me­di­a­pe­lin” es­tä­neen hä­nen va­lin­tan­sa pre­si­den­tik­si 1994.

De­mok­ra­tia on mo­ni­mut­kais­ta. De­mok­ra­ti­as­sa kaik­ki pu­hu­vat sa­maan ai­kaan ja eri asi­ois­ta, jol­loin kes­kus­te­lus­ta tu­lee vai­ke­aa seu­ra­ta. Sen si­jaan dik­ta­tuu­ri on yk­sin­ker­tais­ta. Kes­kus­val­ta sa­ne­lee kai­ken ja kaik­ki tot­te­le­vat mu­ki­se­mat­ta. Dik­ta­tuu­rit pal­vo­vat­kin yh­tä vah­vaa joh­ta­jaa, jol­la on kaik­ki tie­to.

Ny­ky­ai­ka­na me­di­a­pe­li on ai­van tois­ta luok­kaa kuin 1994. Eläm­me in­ter­ne­tin ja so­si­aa­li­sen me­di­an maa­il­mas­sa, jos­sa te­ko­ä­ly­poh­jai­set al­go­rit­mit syöt­tä­vät eteem­me jat­ku­vas­ti mai­nok­sia ja uu­ti­sia. Te­ko­ä­ly op­pii no­pe­as­ti, mil­lai­sis­ta vi­de­ois­ta tai ot­si­kois­ta pi­däm­me.

Val­ta on­kin siir­ty­nyt tie­do­tus­vä­li­neil­tä Me­tan ja X:n kal­tai­sil­le alus­toil­le. Jos so­si­aa­li­sen me­di­an jä­tit päät­tä­vät aloit­taa kam­pan­jan, jos­sa il­mas­ton­muu­tos to­de­taan val­heek­si, epä­to­tuus le­vi­ää kuin ku­lo­val­kea. Jo­seph Go­eb­bel­sia lai­na­ten: ”Jos val­het­ta tois­taa riit­tä­vän usein, ih­mi­set al­ka­vat pi­tää sitä to­tuu­te­na."

Toi­mi­vas­sa de­mok­ra­ti­as­sa kan­sa­lai­set luot­ta­vat vaa­li­tu­lok­siin, tie­tee­seen, oi­keu­den pää­tök­siin ja tie­do­tus­vä­li­nei­siin. Kun siir­räm­me val­lan me­di­al­ta al­go­rit­mi­poh­jai­sil­le alus­toil­le, uh­raam­me sa­mal­la to­tuu­den ja vaa­ran­nam­me de­mok­ra­ti­an. So­si­aa­li­nen me­dia on jo osoit­ta­nut, et­tä se toi­mii en­nem­min ih­mi­siä erot­ta­va­na kuin yh­dis­tä­vä­nä te­ki­jä­nä. Kun kan­sa­lai­set aset­tu­vat toi­si­aan vas­taan, de­mok­ra­tia kuo­lee.

Ka­oot­ti­set ajat suo­si­vat po­pu­lis­te­ja ja vah­vo­ja joh­ta­jia, jot­ka ker­to­vat tie­tä­vän­sä tar­kal­leen, mi­ten kor­ja­ta yh­teis­kun­nal­li­set epä­koh­dat. Va­li­tet­ta­vas­ti heil­le to­tuus ei mer­kit­se mi­tään.

Art­tu Tuo­mi­nen

Po­ri­lai­nen kir­jai­li­ja ja ym­pä­ris­töin­si­nöö­ri, joka am­men­taa luo­mis­vim­man­sa po­ri­lai­ses­ta hul­luu­des­ta, ran­ni­kon luon­nos­ta ja Sel­kä­me­ren aal­lois­ta.